Huhtaharju osa 4

Huhtaharjun torstain Kipinä-ryhmä on kevään aikana kokoontunut yhteensä viisi kertaa. Yhteisen alkupalaverin lisäksi olemme päässeet retkiluistelemaan, venyttelemään, kuntonyrkkeilemään ja kahvakuulailemaan. Jokaisella kerralla hiki on noussut otsalle, mutta hauskuutta ei ole puuttunut. Tuntien päälle liikkuminen ei siis ole tuntunut lainkaan ikävältä - pikemminkin yhteisiä liikuntahetkiä uusien lajien parissa on odotettu kovasti.

Jee! kuva: Jouni Kallio

Torstain ryhmän kuntonyrkkeilyharjoituskerta sai, jos ei aivan valtakunnallista, niin ainakin maakunnallista julkisuutta Keski-Suomalaisessa (KS 22.4.2013) -- vaikkakin juttu oli viimeisellä sivuilla. Kuvassa oli etualalla historian opettajamme Timo (näyttää perhoselta, mutta pistää kuin ampiainen) on juuri lähettänyt jabin matkaan, mitä tai ketä lie ajattelevan siinä. Myös opettaja-lehti (16/2013) kirjoitti meistä kahden aukean verran koko ryhmän yhteisen hiihto- ja lumikenkäpäivän aikaan.

Varpaat ojenna! kuva: Jouni Kallio

Viimeksi tehtiin kahvakuulalla “pikaharjoitus”, joka osoittautui vaikutuksiltaan ja teholtaan kaikkea muuta kuin pikaiseksi. Ohjaajamme Janne Hiltunen, opetti meille muutaman perusliikkeen ja lopuksi vedettiin kaksi kierrosta kuntopiiriä näillä juuri opituilla tekniikoilla. Janne korosti kahvakuulan sopivan harjoitteluun todella hyvin silloin, kun aikaa on käytettävissä vähän, esimerkiksi vain puolisen tuntia. Kaupan kautta kotia ja oma kahvakuula olohuoneen nurkkaan. Nyt on perusteltu syy katsoa televisiosta hömppää, kun samalla tekee kahvakuulatreeniä ainakin kaikki mainostauot. Toiminut jo yli kaksi viikkoa!

Omasta puolesta voi sanoa, että ryhmässämme on ollut kannustava ja hieno tunnelma. Vaikka opettajat todella ovatkin kannustamisen ammattilaisia, on myös välillä mukava saada itse kannustusta. Myös ohjaajat ovat olleet kannustavia.

Kannustuspiiri, kuva: Jouni Kallio

Seuraavaksi onkin vuorossa seinäkiipeily ja keilaus. Seuraava Veikka Gustafsson voi tullakin Huhtaharjun koululta :-)

Juha Korhonen ja muu torstain-ryhmä

Suhmura osa 4

Terveisiä Suhmurasta!

Toden totta edellisestä blogikirjoituksesta lumet ovat sulaneet, täällä Joensuun seudullakin. Lämpöasteet ovat kipuilleet jopa kahdenkymmenen paremmalle puolelle ja koulutyössämmekin olemme nautiskelleet kesän (ja loman) tulosta. Kesäinen auringonpaiste on saanut työporukkamme entisestään viettämään aikaansa ulkona lenkkeillen ja pyöräillen. Eräs työyhteisömme jäsen hurahti pyöräilyyn niin, että pyöräilee monta kertaa viikossa usean tunnin lenkkejä hurjaa vauhtia kilpapyörä allaan ja pyöräilyhousut jalassaan.

Pari viikkoa sitten tutustuimme porukalla seinäkiipeilyyn. Harmillisesti muutama työyhteisömme jäsen oli sairastunut, mutta me muut kipusimme innokkaasti moottorilla pyörinyttä seinää ylöspäin. Kone ilmoitti aina kivutun matkan, joka pääsääntöisesti oli kolmekymmentä metriä. Vuorotellen  "vuoristoa" fiilistellen kiipeilimme välillä jopa "roikkuen" seinässä. Seinä kallistui tietyin väliajoin, jolloin se toi lisähaastetta kiipeilyurakointiin. Täytyy sanoa, että hiki tuli ja vallan mukavaa oli! Monet sai kiipeilystäkin kipinän :)

Kiipeilyn jälkeen pistimme keilakengät jalkaan ja suuntasimme keilaradoille. Valmentajamme Tomi-Pekka ohjasi meitä keilapallojen valinnassa sekä opasti heittotekniikassa. Rehtorimme oli kyllä ehtinyt ohjata meitä jo Kivisten ja Sorasten tapaan -Yabbadabbadoo- meiningillä sipsutusaskeleineen, mutta lopulta vieritimme palloja kukin omalla tyylillään välillä ilman vauhtia ja välillä vauhdin kanssa. Toisella pelikierroksella alkoi keiloja kaatua -välillä jopa kaikki kerralla. Toistot toivat varmuutta tässäkin lajissa ja tunti keilatessa hujahti kyllä hirmuisen nopeasti.

Seuraavana aamuna (ainakin allekirjoittanut) tiesi keilanneensa; takapuoli ja oikea ranne vihoittelivat kipuilullaan. Mutta vaan hyvässä mielessä lihaskipuna.(Kai ne lihaksetkin jossakin siellä on?)

Olemme edelleen kiinnittäneet kovasti huomiota vedenjuontiin; juomapullot ja välituntien jonotukset vesihanalle ovat jo tuttu näky opehuoneessa. Jospa tämäkin ponnistus ja liikunnan lisäys näkyisi lopun kehonikämittauksissa suurentuneen vesimäärän ja pienentyneen rasvaprosentin muodossa. Tämä projektin lopun päätösmittaus onkin puhututtanut työyhteisössä jo aika monta kertaa. Kukin arvioiden omia mahdollisia mittaustuloksiaan. Siihenhän ei ole enää pitkä aika!

Sari Westman

                                                                

**********

Viimeisiä viedään.. Toiseksi viimeinen kerta työyhteisöliikuntaa meillä oli perjantaina. Vuorossa oli Koskenlaskua Ruunaalla (ruokailua unohtamatta). Monikaan meistä ei ollut aikaisemmin laskenut koskea ja ne jotka olivat, heillä oli siitä jo jonkin verran aikaa. Valmentajamme Tomi-Pekka tosin ei päässyt mukaan, sillä häntä tarvittiin toisaalla paljon enemmän.  Rehtorimme Pasi tuntui olevan jo vanha tekijä tässä(kin) lajissa ja itse ainakin olin utelias tietämään koskenlaskun saloja. Minua ja (toivottavasti muitakin) jännitti hieman etukäteen, mutta jännityshän on vain tervettä. Erityisopettajamme Taina ja siistijä Ansu”putosivat”maan pinnalle kun kuulivat, että veneessä pitää meloa. Taina rukka luuli, että kyseessä oli vain huviajelu moottoroidulla paatilla.

Sää suosi meitä, lämmintä oli yli kaksikymmentä astetta ja aurinko paistoi kun lähdimme Suhmurasta työpäivän jälkeen ajelemaan kahdella autolla kohti Ruunaata. Matka sujui joutuisasti naurun kiljahdusten ja höpöttelyn merkeissä, nesteytystä unohtamatta. Saavuimme Ruunaalle iltapäivällä ja kaikki olivat innoissaan tulevasta koitoksesta. Kaikki meistä eivät voineet osallistua laskemiseen, mutta hekin olivat silti mukana. (ruoka taisi kiinnostaa enemmän ;))

Meille ominaiseen tapaan, alkoi vouhotus siitä mitä kukakin laittaa päälle  ja minne jättää laukkunsa ja muut tavaransa. Vouhotuksesta selvittyämme meidät kuljettettiin varusteiden saantipaikalle. Jokainen meistä sai sadevaatteet, kumisaappaat, kypärän ja pelastusliivit. Siitä matka jatkui koskille. Mitä lähempänä koskia oltiin sitä enemmän alkoi vatsanpohjassa olla perhosia, sillä väkisinkin mieleen tuli ajatus veneestä putoamisesta.

Saavuimme rannalle, jossa puimme varusteet päälle (innokkaimmat olivat pukeneet varusteet jo edellisessä paikassa, itseni mukaan lukien) ja kumilautan kapteeni antoi meille ohjeet miten toimia eri tilanteissa ja millä käskyllä tehdään mitäkin. Monelle meistä oli yllätys se, että meidän piti istua kumilautan reunoilla, toinen jalka kiinni lenkissä ja toinen ponttoonissa. Ajatus putoamisesta koskeen oli entistäkin vahvempi. Kapteeni päätti myös ensimmäisen parin, ohjausparin jonka tahtiin me muut meloimme. Tärkein ohje oli, että melomista ei saa lopettaa missään vaiheessa ennenkuin on saanut luvan lopettaa. Mehän teimme työtä käskettyä.

Asetuimme lauttaan ja eikun menoksi. Ensin harjoittelimme muutaman kerran melomista ennen tosi koitosta. Kapteeni ajoi meidät moottorilla lähelle koskea. Ensimmäinen koski oli kuulemma se kaikista pahin, siinä oli stoppari, jossa oli n.10m pudotus.  Ei siinä muu auttanut kun vain antaa mennä vaan. Melottiin ja melottiin...vesi roiskahti oikein kunnolla(kuin hyökyaalto) päälle ja saattoi jostain kuulua hiljaisia kiljahduksiakin. Ohjausparista toinen, Hanna meinasi pudota tuossa vaiheessa kyydistä jalkojen irrottua mutta sisukas sissi kesti kyydissä. Jokainen meistä kastui mutta selvisimme siitä kunnialla! Jee!! Itselleni tuli todella hyvä fiilis, ja taisinkin sanoa ääneen että ”tää on tosi siistiä”  ja jännitys kaikkosi välittömästi.

 Me tulemme taas...kuva: Sari Westman

Maisemat olivat aivan mahtavat ja eikä lämmöstäkään ollut mitään haittaa.  Laskimme vielä kolme koskea, välillä kastuttiin enemmän ja välillä vähemmän, taisi johtua lähinnä siitä että sadeasun alla hiosti niin paljon. Hauskaa oli ja jokainen selvisi putoamatta ehjänä rantaan Viimeisen kosken kohdalla meillä olikin valokuvaajat rannalla kamerat tällingissä ottamassa kuvia.

Jihuu! kuva: Sari Westman

Rantaan saavuttuamme, olimme märkiä ja hyvillä mielin sekä etenkin nälkäisiä. Sillä vielä oli se koko reissun ”paras” osuus jäljellä nimittäin ruokailu. Meidät kuljetettiin ruokapaikalle, jossa saimme kuivaa vaatetta päälle. Siellä meitä oli odottamassa sekä kolleegat, jotka eivät osallistuneet, että loimulohi. Nälkä tuntui olevan jokaisella pitkän päivän ja melonnan jälkeen. Yks jos toinen vielä fiilisteli ajatuksiaan koskenlaskusta. Söimme ja joimme itsemme kylläisiksi. Seuraavaksi edessä olikin kotiinpaluu. Ennen kotiin lähtöä saimme jokainen diplomin koskien laskemisesta kunniallisesti. Se lämmitti mieltä kovasti. 

Hyvä Myö! kuva: Sari Westman

Kotimatkalle riitti vielä paljon höpöttelyä itse koskenlaskusta ja muista asioista. Matkakin tuntui paljon lyhyemmältä kuin mennessä. Matkalla vielä totesimme, että tämä oli ehdottomasti yksi parhaimmista työyhteisöliikunta kerroista mitä on ollut, ellei jopa paras.

Vielä olisi yksi kerta jäljellä ja sen jälkeen kehonikämittaukset. Vaikka itse Kipinä-kampanja loppuu pian, pyrimme silti jatkamaan samaan malliin kuin tähänkin asti. Liikunta kuuluu jatkssa varmasti jokaisen arkeen, tosin emme kuitenkaan voi unohtaa kesää ja ihania grilikelejä, joten luulenpa, että yhden jos toisenkin grillissä paistuu salmiakkipossu.  Tällä viikolla jatkamme vielä yhden liikuntakerran merkeissä.

Kaisa Pekonen

Suutarila osa 4

Tulin valituksi seuraavaksi blogi-kirjoittajaksi. En olekaan aikaisemmin antautunut kirjallisten tuotoksieni kanssa nettiin. Wilma-viestinikin ovat olleet sen verran latteita, etteivät ole tietääkseni päässeet kuvakaappauksina julkiseen levitykseen. Tässähän saattaa avautua mahdollisuus nettikuolemattomuuteen…

Ystävällinen kollega antoi vinkkiä, että ellet keksi mitään, voit kysellä toisilta tuntemuksia eri liikuntarupeamista.  Ajattelin kuitenkin uskaltautua omilla ajatuksillani matkaan ja katsoa rohkeasti, mihin ne riittävät. Tämä Kipinä-hanke on ohjannut vahvasti oman navanympäryksen tuijotteluun, joten liikun nyt lähinnä itsekkäästi omissa näkökulmissani ja säästän viimeiselle kirjoittajalle mahdollisuuden kaiken kokoavaan spektaakkeliin.

Liikuntarupeamat ovat olleet mukavia ja harmittelen kovasti, että kolmas setti, lattari- & sählykerta, jäi minulta väliin. Olisi ollut niin mukava verestää vanhoja askelkuvioita. Olen muutamia vuosia sitten perehtynyt lattarirytmien tahdissa lantion pyörityksiin sillä intensiteetillä, että sain lonkkiini jonkinasteiset nivelpussien tulehdukset. Täytyi sitten jättää se harrastus ja naisellisen keinahtelevan kävelytyylin tavoittelu.

Suutarilan Hanks esiintyi koulun vappujuhlassa 30.4. kuva: Eeva Tuomainen

Sähly ei kylläkään kuulu lempilajeihini, koska siinä pitää juosta pienen, surkean, reikäisen ja kevyen pallon perässä. Palloon pitää vielä yrittää osua mailalla, eikä pelitilanteissa anneta hetken rauhaa. Kokemukseni mukaan sählyssä saa jalkaansa mailaniskun ja pallo on tiessään juuri, kun siihen olisi oiva tilaisuus osua.

Minulle sopii palloilulaji, jossa saa olla omalla puolella, eikä vastustaja yritä riistää pelivälinettä. Pallo tulee kohti, eikä sen perässä tarvitse ryntäillä. Minun lempipalloni on iso ja sitä lyödään käsin, eikä pelissä tarvitse kovin paljon paikalta siirtyä. Uskokaa tai älkää, sellainenkin laji on olemassa ja se on jopa vallan tehokas. Pulssi nousee ja joskus tulee jopa hiki, ainakin jos tuuletus on salista pois päältä.

Joukkuelajit ovat siitä mukavia, että parhaimmillaan niissä on hyväksyvä kannustuksen ilmapiiri. Yhteishengessä tavoitellaan päämäärää ja autetaan toista onnistumaan. Siitä syystä työporukan kanssa koettu sähly olisi ollut varmasti mukavaa.

Porukka, jossa käyn ihanteellista palloilulajiani harrastamassa, koostuu pääosin minua vanhemmista pelaajista. Siellä saa mukavasti onnistumisen kokemuksia ja ”hyvä”-huutoja satelee suhteellisen vaatimattomilla taidonnäytteillä. Eikä mokista narista suotta, vaikka pisteitä lasketaan ja voitosta kisataan. Vinkkinä mainostan, että kannattaa valita seuransa sen mukaan, että on joidenkin mielestä vielä nuori.

Syy poissaolooni lattari- & sählykerrasta oli omakustanteinen kuntoremppaloma. Lähes jokakeväiseen tapaan täytyi päästä Ylläkselle hiihtämään. Kipinälle kiitos, Isomettän nousu meni pysähtymättä ylös asti ja kilometrejä kertyi viikon aikana enemmän kuin yleensä.  Tosin proteiinipitoisten palautumisjuomien ansiosta painoni ei tippunut yhtään.

Valitessani tuliaisia työkavereille huomasin pyöriväni terveysvaikutteisten tuotteiden ympärillä. Tiputin ostoskoriini pussillisen goji-marjoja. Paluumatkalla Tampereen korkeudella tulin sitten toisiin ajatuksiin ja täydensin tuomisiani englanninlakuilla. Opehuoneen pöydällä olikin sitten vierekkäin kaksi vaihtoehtoa, joista oli työpäivän lopuksi jäljellä puoli kulhollista ryppyisiä kitkeriä terveyspommeja.  Rohkeimmat uskaltautuivat kuitenkin maistamaan.

Villiinnyin terveyshyllyjen superfoodeja tutkiessani ostamaan myös pakuriteetä ja kookosöljyä. Pakuriteestä olin kuullut tuttavaltani, jonka koko suku kai litkii tuotetta.  Ei kuulemma ole ollut flunssia sen koommin ja teen piikkiin laitettiin jonkun sukulaisen vitiligo-pigmenttihäiriönkin parantuminen.  

Olen keitellyt pakuriteetä itselleni ja odottelen vaikutuksia. Ensi kertaa ruskean liemen äärellä aamupalalla istuessani mietin, mikä olisi sopiva syötävä teen kanssa. Valmentaja-Hannan oppien mukaan kaupasta ostettu leipä on pääosin täyttä höttöä ja kaksinkertaisella hiivalla tehonostatettua.

Vahinko, ettei kaupoissa myydä pettuleipää. Olen melko varma, että se on seuraava superfood.  Nyt rahdataan ulkomailta ties minkälaisia sikakalliita marjoja ja hainrustoja, vaikka yhtä tehokkaita aineksia löytyy varmaan lähempääkin.  Aika monessa tuotteessa se vaikuttavin aine lienee kuitenkin sama, ja sen nimi on lume. Ehkäpä sitä kauppaamalla saataisiin Suomen talous nousuun, kun Lumiastakaan ei taida olla mihinkään.

Ainakin yksi työyhteisömme jäsen on tunnustanut jääneensä koukkuun kookosöljyyn. Luultavasti useampikin lisäilee tuotetta aamuisin smoothieihinsa. Kuningaskuluttajassa verrattiin kyseistä ainetta pahamaineiseen kovetettuja rasvoja sisältävään kookosrasvaan ja sanottiin niiden olevan 98 %:sti sama tuote. Panee miettimään, mutta toisaalta ihminen ja simpanssikin ovat geeniperimältään samaa prosenttiluokkaa keskenään.

Viime liikuntakerran kuntonyrkkeily oli minulle aivan uusi kokemus. Sali oli vaikuttavan näköinen ja odotuksen lisäksi jotakin muutakin oli vahvasti ilmassa. Katosta roikkui hiljaisia vastaanottavaisia harjoitusvastustajia ja seinillä oli omituisen muotoisia möhkäleitä. Hanna antoi ohjeita ja näytti mallisuorituksia. Iskut vastustajana toimivan rehtori-Karin hanskoihin lähtivät vauhdikkaasti ja kovaa. Onneksi Kari hoksasi olla valppaana, ettei tullut tyrmänneeksi itseään omalla suojaushanskallaan.

Pariharjoituksissa piti lyödä joko oikealla tai vasemmalla kädellä parin antaman hanskamerkin mukaisesti. Parini kanssa meillä oli aluksi haastetta osua suorilla ja koukuilla vastustajan hanskoihin, vaikka kohde pysyi melko paikoillaan. Seinämöhkäleiden leveä leuka olisi ollut ehkä helpompi kohde. Minulla oli täysi työ oikeantyylisen iskun valinnassa (kuusi vaihtoehtoa merkin mukaan), joten tämä harjoitus meni keskittymisharjoituksen piikkiin.

Roihulaisten tyylinäyte 16.4.2013 kuva: Jere Kokko

Sitten päästiin pötkyläsäkkien kimppuun takomaan täysillä, ja minuutti vastaanpanemattoman kaverini kanssa osoittautui pitkäksi. Kädet ja jalat olivat hyytelöä. Harjoittelimme myös polvipotkuja pötkylään. Omat potkuni olivat säälittäviä, ja toivon totisesti, ettei sellaisia tarvitse koskaan toistilanteessa itsepuolustukseksi yrittää. Toisaalta potkupuolustukseni voisi mahdollisessa päällekarkaustilanteessa huvittaa hyökkääjää siinä määrin, että hän saattaisi naurukohtauksen voimasta taittua kaksinkerroin ja ehtisin sillä välin pötkiä pakoon. Pitää varmaan sittenkin harjoitella juoksua.

Roihu-ryhmä treenaamassa 16.4.2013 kuva: Jere Kokko

Nyrkkeilyn jälkeen riisuimme hanskat ja laitoimme kankaiset sisähanskat hyllylle kuivumaan. Jotkut naiskollegat nuuhkaisivat käsiään ja nyrpistelivät kovasti. Katse etsi lähintä vesipistettä. Esitettiin arveluita, että hanskoista lähti tukeva miehen hien ja testosteronin haju. En uskaltanut tyrmäyksen pelossa haistaa käsiäni, vaikka sen toisen ainesosan aromi kiinnostikin. Miltähän testosteroni haisee?

Toinen osa liikuntarupeamasta oli syvävenyttelyä. Hakeuduimme saliin ja asetuimme kukin matoillemme. Hanna ohjeisti meitä erilaisiin asentoihin mallia näyttäen. Jotkut venytykset olivat ennestään tuttuja, mutta joukossa oli myös uusia. Venytykset olivat pitkäkestoisia ja tehokkaita ja jokainen suhtautui niihin vakavasti omia tuntemuksiaan ja kehoaan kuunnellen. Olimme varmaan välillä hauskannäköinen sakki omituisissa asennoissamme! Poistuimme salilta tyytyväisen tietoisina siitä, että yhdessä oli kehitetty venymiskykyä. Luotan syvästi siirtovaikutuksen voimaan.

Kipinän hyvä puoli on, että on jotakin mukavaa odotettavaa. Iloitsen ennakolta tulevasta loppuhuipentumasta Nuuksiossa. Sinne Liekki- ja Roihu-ryhmä suunnistavat yhdessä. Luvassa on arvattavasti metsäretkeilyn lomassa erilaisia tehtäviä, joista työyhteisömme on yksilöinä ja yhdessä selviydyttävä. Näen jo itseni roikkumassa valjaiden varassa kallionkielekkeeltä jalansijaa epätasaisesta kivipinnasta hakien. Hengästyn jo pelkästä ajatuksesta. Vanha tuttumme seikkailumestari Roope ja tehovalmentajamme Hanna suunnittelevat meille varmasti ikimuistoisen retken.

Kipinän paha puoli on, että se lähenee loppuaan aivan liian nopeasti. Armottomat mittaukset ovat pian. Olen yrittänyt liikkua paljon, mutta enää ei ehdi tehdä juuri mitään, paitsi juoda runsaasti vettä. Harmi, ettei ole kehitetty kevytvettä. Litran lisäys elimistössä kun lisää painoa kilolla, eikä sellaiseen olisi varaa.  Ainoa toivoni kehon iän laskemiseksi taitaa olla, että edes muutama rasvapallero olisi korvaantunut lihaksella. Tarvitsen jatkokurssin.

Päivi Saarinen