Suhmura osa 4

Terveisiä Suhmurasta!

Toden totta edellisestä blogikirjoituksesta lumet ovat sulaneet, täällä Joensuun seudullakin. Lämpöasteet ovat kipuilleet jopa kahdenkymmenen paremmalle puolelle ja koulutyössämmekin olemme nautiskelleet kesän (ja loman) tulosta. Kesäinen auringonpaiste on saanut työporukkamme entisestään viettämään aikaansa ulkona lenkkeillen ja pyöräillen. Eräs työyhteisömme jäsen hurahti pyöräilyyn niin, että pyöräilee monta kertaa viikossa usean tunnin lenkkejä hurjaa vauhtia kilpapyörä allaan ja pyöräilyhousut jalassaan.

Pari viikkoa sitten tutustuimme porukalla seinäkiipeilyyn. Harmillisesti muutama työyhteisömme jäsen oli sairastunut, mutta me muut kipusimme innokkaasti moottorilla pyörinyttä seinää ylöspäin. Kone ilmoitti aina kivutun matkan, joka pääsääntöisesti oli kolmekymmentä metriä. Vuorotellen  "vuoristoa" fiilistellen kiipeilimme välillä jopa "roikkuen" seinässä. Seinä kallistui tietyin väliajoin, jolloin se toi lisähaastetta kiipeilyurakointiin. Täytyy sanoa, että hiki tuli ja vallan mukavaa oli! Monet sai kiipeilystäkin kipinän :)

Kiipeilyn jälkeen pistimme keilakengät jalkaan ja suuntasimme keilaradoille. Valmentajamme Tomi-Pekka ohjasi meitä keilapallojen valinnassa sekä opasti heittotekniikassa. Rehtorimme oli kyllä ehtinyt ohjata meitä jo Kivisten ja Sorasten tapaan -Yabbadabbadoo- meiningillä sipsutusaskeleineen, mutta lopulta vieritimme palloja kukin omalla tyylillään välillä ilman vauhtia ja välillä vauhdin kanssa. Toisella pelikierroksella alkoi keiloja kaatua -välillä jopa kaikki kerralla. Toistot toivat varmuutta tässäkin lajissa ja tunti keilatessa hujahti kyllä hirmuisen nopeasti.

Seuraavana aamuna (ainakin allekirjoittanut) tiesi keilanneensa; takapuoli ja oikea ranne vihoittelivat kipuilullaan. Mutta vaan hyvässä mielessä lihaskipuna.(Kai ne lihaksetkin jossakin siellä on?)

Olemme edelleen kiinnittäneet kovasti huomiota vedenjuontiin; juomapullot ja välituntien jonotukset vesihanalle ovat jo tuttu näky opehuoneessa. Jospa tämäkin ponnistus ja liikunnan lisäys näkyisi lopun kehonikämittauksissa suurentuneen vesimäärän ja pienentyneen rasvaprosentin muodossa. Tämä projektin lopun päätösmittaus onkin puhututtanut työyhteisössä jo aika monta kertaa. Kukin arvioiden omia mahdollisia mittaustuloksiaan. Siihenhän ei ole enää pitkä aika!

Sari Westman

                                                                

**********

Viimeisiä viedään.. Toiseksi viimeinen kerta työyhteisöliikuntaa meillä oli perjantaina. Vuorossa oli Koskenlaskua Ruunaalla (ruokailua unohtamatta). Monikaan meistä ei ollut aikaisemmin laskenut koskea ja ne jotka olivat, heillä oli siitä jo jonkin verran aikaa. Valmentajamme Tomi-Pekka tosin ei päässyt mukaan, sillä häntä tarvittiin toisaalla paljon enemmän.  Rehtorimme Pasi tuntui olevan jo vanha tekijä tässä(kin) lajissa ja itse ainakin olin utelias tietämään koskenlaskun saloja. Minua ja (toivottavasti muitakin) jännitti hieman etukäteen, mutta jännityshän on vain tervettä. Erityisopettajamme Taina ja siistijä Ansu”putosivat”maan pinnalle kun kuulivat, että veneessä pitää meloa. Taina rukka luuli, että kyseessä oli vain huviajelu moottoroidulla paatilla.

Sää suosi meitä, lämmintä oli yli kaksikymmentä astetta ja aurinko paistoi kun lähdimme Suhmurasta työpäivän jälkeen ajelemaan kahdella autolla kohti Ruunaata. Matka sujui joutuisasti naurun kiljahdusten ja höpöttelyn merkeissä, nesteytystä unohtamatta. Saavuimme Ruunaalle iltapäivällä ja kaikki olivat innoissaan tulevasta koitoksesta. Kaikki meistä eivät voineet osallistua laskemiseen, mutta hekin olivat silti mukana. (ruoka taisi kiinnostaa enemmän ;))

Meille ominaiseen tapaan, alkoi vouhotus siitä mitä kukakin laittaa päälle  ja minne jättää laukkunsa ja muut tavaransa. Vouhotuksesta selvittyämme meidät kuljettettiin varusteiden saantipaikalle. Jokainen meistä sai sadevaatteet, kumisaappaat, kypärän ja pelastusliivit. Siitä matka jatkui koskille. Mitä lähempänä koskia oltiin sitä enemmän alkoi vatsanpohjassa olla perhosia, sillä väkisinkin mieleen tuli ajatus veneestä putoamisesta.

Saavuimme rannalle, jossa puimme varusteet päälle (innokkaimmat olivat pukeneet varusteet jo edellisessä paikassa, itseni mukaan lukien) ja kumilautan kapteeni antoi meille ohjeet miten toimia eri tilanteissa ja millä käskyllä tehdään mitäkin. Monelle meistä oli yllätys se, että meidän piti istua kumilautan reunoilla, toinen jalka kiinni lenkissä ja toinen ponttoonissa. Ajatus putoamisesta koskeen oli entistäkin vahvempi. Kapteeni päätti myös ensimmäisen parin, ohjausparin jonka tahtiin me muut meloimme. Tärkein ohje oli, että melomista ei saa lopettaa missään vaiheessa ennenkuin on saanut luvan lopettaa. Mehän teimme työtä käskettyä.

Asetuimme lauttaan ja eikun menoksi. Ensin harjoittelimme muutaman kerran melomista ennen tosi koitosta. Kapteeni ajoi meidät moottorilla lähelle koskea. Ensimmäinen koski oli kuulemma se kaikista pahin, siinä oli stoppari, jossa oli n.10m pudotus.  Ei siinä muu auttanut kun vain antaa mennä vaan. Melottiin ja melottiin...vesi roiskahti oikein kunnolla(kuin hyökyaalto) päälle ja saattoi jostain kuulua hiljaisia kiljahduksiakin. Ohjausparista toinen, Hanna meinasi pudota tuossa vaiheessa kyydistä jalkojen irrottua mutta sisukas sissi kesti kyydissä. Jokainen meistä kastui mutta selvisimme siitä kunnialla! Jee!! Itselleni tuli todella hyvä fiilis, ja taisinkin sanoa ääneen että ”tää on tosi siistiä”  ja jännitys kaikkosi välittömästi.

 Me tulemme taas...kuva: Sari Westman

Maisemat olivat aivan mahtavat ja eikä lämmöstäkään ollut mitään haittaa.  Laskimme vielä kolme koskea, välillä kastuttiin enemmän ja välillä vähemmän, taisi johtua lähinnä siitä että sadeasun alla hiosti niin paljon. Hauskaa oli ja jokainen selvisi putoamatta ehjänä rantaan Viimeisen kosken kohdalla meillä olikin valokuvaajat rannalla kamerat tällingissä ottamassa kuvia.

Jihuu! kuva: Sari Westman

Rantaan saavuttuamme, olimme märkiä ja hyvillä mielin sekä etenkin nälkäisiä. Sillä vielä oli se koko reissun ”paras” osuus jäljellä nimittäin ruokailu. Meidät kuljetettiin ruokapaikalle, jossa saimme kuivaa vaatetta päälle. Siellä meitä oli odottamassa sekä kolleegat, jotka eivät osallistuneet, että loimulohi. Nälkä tuntui olevan jokaisella pitkän päivän ja melonnan jälkeen. Yks jos toinen vielä fiilisteli ajatuksiaan koskenlaskusta. Söimme ja joimme itsemme kylläisiksi. Seuraavaksi edessä olikin kotiinpaluu. Ennen kotiin lähtöä saimme jokainen diplomin koskien laskemisesta kunniallisesti. Se lämmitti mieltä kovasti. 

Hyvä Myö! kuva: Sari Westman

Kotimatkalle riitti vielä paljon höpöttelyä itse koskenlaskusta ja muista asioista. Matkakin tuntui paljon lyhyemmältä kuin mennessä. Matkalla vielä totesimme, että tämä oli ehdottomasti yksi parhaimmista työyhteisöliikunta kerroista mitä on ollut, ellei jopa paras.

Vielä olisi yksi kerta jäljellä ja sen jälkeen kehonikämittaukset. Vaikka itse Kipinä-kampanja loppuu pian, pyrimme silti jatkamaan samaan malliin kuin tähänkin asti. Liikunta kuuluu jatkssa varmasti jokaisen arkeen, tosin emme kuitenkaan voi unohtaa kesää ja ihania grilikelejä, joten luulenpa, että yhden jos toisenkin grillissä paistuu salmiakkipossu.  Tällä viikolla jatkamme vielä yhden liikuntakerran merkeissä.

Kaisa Pekonen